Television keskusteluohjelmassa Flinkkilä & Kellomäki esiintyi viime talvena kuvataiteilija, taideterapeutti ja tietokirjailija Krista Launonen. Hän oli hymyillyt ja nauranut aina. Hymy kuitenkin hyytyi, kun hän kohtasi kärsimyksen: hänen sisarensa kuoli ja hän itse sairastui parantumattomaan syöpään. Kaikesta huolimatta hän päätti hymyillä ja olla positiivinen - koska hymy säilyttää elämänilon.
Ennen ajateltiin, että totisuus on arvokasta ja että hymy vähentää arvokkuutta. Pariisissa Louvren taidemuseossa olevalla Leonardo da Vincin vuonna 1503 maalaamalla Mona Lisalla sanotaan olevan maailman kuuluisin hymy. Se on niin salaperäinen, että katsoja joutuu miettimään, onko se hymy ollenkaan.
Vanhoista matrikkeleista on vaikea löytää hymyileviä ilmeitä. Vuosien 1975 ja 2019 lakimiesmatrikkeleista tekemäni pienen otoksen mukaan totisten ilmeiden määrä on parissa sukupolvessa vähentynyt 85 prosentista 40 prosenttiin eli noin puoleen. Sen sijaan leveiden hymyjen määrä on lisääntynyt 5 prosentista 25 prosenttiin eli moninkertaiseksi.
Ilmeitä voi tutkia myös julkkisten ja johtajien elämäkerroista ja muistelmista. Julkiset tilaisuudet, kuten eduskunnan kyselytunnit tarjoavat elävää kuvaa. Selvää on, että kokouksen puheenjohtaja ei voi jatkuvasti hymyillä, vaan hänen täytyy pitää ilmeensä asiallisena. Hammastahnahymyllä hän menettäisi uskottavuutensa ja luottamuksensa, niin kuin kävi eräälle Suomen pääministerille muutamia vuosia sitten.
Päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy. Itse ihmettelin aikoinani kunnanvaltuuston kokouksessa erään korokkeella istuneen johtajan ilmettä, koska hymy oli siitä kaukana. Ilme oli usein hymytön ja kyllästynyt - ikään kuin kokouksessa istuminen olisi ollut kärsimystä.
